Viimeisen kuudentoista kuukauden aikana olen tuntenut itseni toisinaan etuoikeutetuksi.

Olen nauttinut lumihuippuisista vuorista, horisonttiin jatkuvasta aavikosta, suussa sulavasta thalista, vieraanvaraisuudesta, autiosta rannasta, vieraiden kulttuurien omituisuuksista, silmäkulmia kostuttavasta vehreydestä, pysäyttävästä arkkitehtuurista, täydellisestä säästä ja maailmaa nähneestä seurasta.

Ja ennen kaikkea siitä, että olen vain voinut olla.

Paikalliseen väestöön nähden olenkin ollut äärimmäisen etuoikeutettu.

Minun ja keskiverron intialaisen välissä on elintasollinen kuilu. Sen kouriintuntuva mittaaminen ei suju kovin helposti sen enempää adjektiiveilla, kuvilla kuin datajournalismillakaan.

Yritän silti.

Minulla on vaihtoehtoja. Keskiverrolla intialaisella ei ole.

Maailman köyhiin nähden olen sikarikas riistoporvari, jolle kehitysmaat ovat leikkikenttä. Suomessa olen kuitenkin virallisilla mittareilla arvioituna köyhä.

Keräsin matkarahani opiskelun ohessa artikkeleita kirjoittaen ja supermarketin lihamyllyjä sekä erään terveysaseman lattioita hinkaten.

Ennen lähtöä kuulin olevani onnekas, kun voin suunnata näin pitkälle reissulle. Akateeminen arvioni on, että tämän väitteen esittäjät puhuvat niin sanotusti paskaa ja perustelevat enemmän omaa liikkumattomuuttaan kuin mitään muuta.

Hyvin, hyvin harva Suomessa syntynyt voi rehellisesti sanoa, ettei hänellä ole mahdollisuutta lähteä pitkälle reissulle.

Siitä huolimatta virke ”olisi kiva itsekin lähteä, mutta …” on toistunut moneen kertaan, monesta suusta.

Matkustukseen vaaditaan kolmea asiaa. Yleisimmin esille nostetut ovat aika ja raha.

”Mutta kun mukava työ, opinnot kesken, jostain mystisesti ilmestynyt lapsi tai koira, juuri minun panostani kaipaava kyläseura, vuodesta toiseen kesken oleva remontti, peruuttamaton hammaslääkäriaika …”

Tai.

”Ei mulla ole rahaa, kun pitää maksaa unelmieni omakotitalo, kuudenistuttava nahkasohva, uusi merkkipuku kasvavalle mahalle, huntin per metri lypsävät verhot, kahvinkeitin joka on lähempänä ydinvoimalaa kuin sumppikonetta, katalogin röyhkein kasiytiminen prosessori, naapurinkin pihan pölyttävä asfalttivaltias ja tietenkin pienen jalkapallokentän kokoinen mökki rantatontilla …”

Aivan. Totta kai. Ilman muuta. Kuinkas muutenkaan. Minkäs teet. Sellaista se elämä on. Ja paskat.

Valtaosalle suomalaisista aika ja raha ovat reissaamattomuuden suhteen lähinnä vähän keskimääräistä enemmän ymmärrystä noukkivia tekosyitä.

Kolmas matkalle lähtöön vaadittava tekijä pätäkän ja tiiman ohella on nimittäin paljon tärkeämpi.

Pitää olla halua.

Ja jos on aitoa halua, niin suurimmalle osalle suomalaisista kyse on lopulta vain yhdestä asiasta: valinnasta.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published.