Puuskutan kuin teollisuusporsas, joka on juuri ymmärtänyt elämänsä tarkoituksen.

Minä, rautaisesta kunnostani kautta Etelä-Suomen tunnettu uros otan lyhyitä, raskaita ja vertikaalisesti kulkevia askeleita Langtangin luonnonpuistossa.

Vihdoin tuijotan viimeisen kipuamispäiväni maalia, Kyanjimin kylää.

Se on vatsalleni ja väsylleni paratiisi. Silmäni eivät ole yhtä vakuuttuneita.

Jokusesta tusinasta rakennuksesta koostuva majatalokylä ei oikein istu lumella vuoratun laakson päätepisteeksi. Tiiliseinät ja peltokatot ovat ruumiin, eivät hengen lepopaikka.

Olen syyllinen. Tuo rumahko majatalokylä on tuossa, koska minä olen tässä.

Puolivuosisataa sitten tämä paikka olisi ollut yhtä luostaria lukuun ottamatta tyhjä. Munkeille saapui seuraa vasta, kun muutaman hassun kilometrin päässä Tiibetistä oleva luonnonpuisto avautui matkailijoille.

Kehitys kehittyi, koska kaltaiseni, telttoja kammoksuvat ja nuotion ydinvoimalaan sekoittavat uusavuttomat tissiposket edustavat matkailijoiden ylivertaista enemmistöä.

Ensin Kyanjimiin johtavan kujan varrella vuosisatoja levänneet kylät alkoivat tarjota riisiä ja makuupaikkoja.

Kun itse trekkausreitti autoteiden rakennuksen myötä sekä muuttui että ennen kaikkea lyheni, syntyi puhtaita majatalokyliä.

Ne on rakennettu strategisesti niin, että vuoristotauti pysyy poissa ja päivittäinen kävelymäärä kohtuullisena.

Näin syntyi myös Kyanjim, Langtangin laakson trekin perinteinen päätepysäkki. Jos tästä haluaa jatkaa, täytyy rinkasta löytyä muutakin kuin Kindle ja vaihtosukat.

Laskeudun Kyanjiminiin. Heti ensimmäisen talon ovelta huikataan ”Namaste!” ja kysytään, tarvitsenko sängyn ja ruokaa.

No, tokihan minä tarvitsen sekä pedin että murkinaa, mutta kylän viimeinen tönö näyttäisi tarjoavan huomattavasti prameampaa visiota muutaman kilometrin päässä loikoileviin seitsemäntonnisiin nyppylöihin.

Kolmikerroksinen, leveän puoleinen kerrostalo on niellyt viitisentoista huonetta, suuren keittiön ja parikymmentä ihmistä helposti kätkevän ruokailutilan. Se lämmitetään joka ilta truuträvellerien sosiaalitilaksi.

Huoneet ovat yksinkertaisia, mutta yllättäen jokaisessa niissä on vessa. Myös sänky, patja, tyyny, puhtaat lakanat ja patjamaisen paksu peitto kuuluvat varustukseen.

Jos toimii niin kuin minä ja ei kulje oppaan ja kantajan kanssa, ovat huoneet poikkeuksetta ilmaisia näin kiimaisimman sesongin ulkopuolella.

Vänkään dal bhatin, hintalaatusuhteeltaan ylivoimaisen kävelymurkinan, hinnasta kymmenisen minuuttia.

Ruoka on trekkaillessa majatalossa kuin majatalossa törkeän kallista, varsinkin jos menee menun mukaan. Off-siisonilla kuluttaja on kuningas, joten laihialaisuus palkitaan. Ruuhkakaudella tilanne kääntyy päälaelleen.

Kysyntä ja tarjonta.

Odotellessani lounaani materialisoitumista, viereeni istahtaa tuttu näky. Ilmestys laskee selästään kymmeniä kiloja painavan kantamuksensa. Säkistä löytyy ainakin riisiä, perunoita, Snickers-patukoita ja Tuborg-olutta.

Ne ovat minulle ja muille mukavuusriippuvaisille. Päivittäin näen vähintään parikymmentä kantajaa. Ikähaaviin jää niin teinejä kuin eläkeläisiä.

Kyanjimiin ei lennätetä mitään. Kilot kulkevat lihaksilla. Toisinaan aasin, mutta yleensä ihmisen.

Vieressäni istuva ukko raataa päivästä toiseen olemattomalla palkalla, jotta minä saan halutessani suklaata siitä samasta majatalosta, jossa juuri vänkäsin ruuan hinnasta useamman tovin.

Kysyn majatalon emännältä, kuinka paljon hän maksaa 10 kilon riisisäkistä. Kuulemma kaksi ja puoli kertaa sen, mitä hinta on Kathmandussa. Hintahyppy siirtyy jokseenkin sellaisenaan lautaselleni.

Ökyrikkaita turisteja pitkin laaksoa kuljettava helikopteri laskeutuu joka päivä muutamaksi minuutiksi alle sadan metrin päähän Kyanjimista, jotta lämpöisten maiden porhot voivat koskea lunta.

Yhtä ainoaa kertaa tuon kopterin ovien avautuminen ei ole tarkoittanut elintarvikkeiden saapumista. Se on helppo ymmärtää. Nepalissa mikään ei ole niin halpaa kuin työvoima.

Toisaalta.

Trekkausreitin ylläpito tuo paikallisille elannon. Valtaosa Langtangin luonnonpuiston 4500 asukkaasta saa rupiansa turisteilta. Olemme iso, tuottoisa ja varma rahanlähde.

Lukuisat länkkärit lätkivät puupöydälle jokusen kymmenen euroa per päivä, jotta ei tarvitse murehtia reitistä tai kantaa rinkkaa. Se summa on lyhentämätöntä kehitysapua nepalilaiselle paikallistaloudelle.

Trekkausta on syytetty perinteisten kulttuurien saastuttamisesta, mutta tosiasia on, että ilman turisteja nämä kylät todennäköisesti tyhjentyisivät samalla tavalla kuin on käynyt niissä Nepalin syrjäkulmissa, joihin turismin kaltaisia uusia elinkeinoja ei ole ilmestynyt.

Yksi kävelyreitti perustettiin vuosikymmen sitten tälle alueelle vain, jotta ”syrjäisten” alueiden ihmiset saisivat elantonsa Nepalin pulleasta turistikirstusta. Kyse ei ollut pakosta, vaan vapaaehtoisuudesta.

Vaikka Nepalin trekkiteollisuuden pääreitit ovatkin turistirysiä, on elämä täällä vielä vuosikymmenten päässä Kathmandusta.

Laakson perheet ovat usein muodostaneet majataloketjuja. Jokainen tupa osaa suositella siskonsa ylläpitämää majataloa seuraavasta kylästä.

Ja yleensä kyse on nimenomaan siskon pyörittämästä majatalosta, sillä miehet toimivat tavallisesti kantajina tai oppaina. Trekkaillessa tuppaakin törmäämään Etelä-Aasian tomakoimpiin naisiin.

Nämä rautarouvat ovat tottuneet johtavaan ynnä vastuulliseen asemaan, ja se näkyy.

Äänenpainot ja kehonkieli kertovat välittömästi jokaiselle majatalon markille eksyvälle, kuka täällä on pomo. Akkavalta on patriarkaalisen yhteiskunnan keskellä kaunista katsottavaa.

Kävelen vatsa täynnä muutaman neliömetrin huoneeseeni.

Levitän tavarani kämpän nyt ylimääräiselle sängylle ja otan muutaman tarvittavan askeleen päästäkseni vessaan.

Vaatimatonta majapaikkaansa katsoo uusin silmin, kun tietää, miten se on rakennettu.

Tuo keltaista nektariani nielevä posliinireikä ja paljon muuta on kannettu tänne vain, jotta minä voisin kavuta polkuja kevyellä rinkalla.

Eikä edes hävetä.

Leave a Reply

Your email address will not be published.