Siinä se räyhää. Kälä kälä. Sanaakaan en ymmärrä, mutta viesti uppoaa.

Parrakkaan nepalilaisen postmodernin filosofin mielestä minä ja muut reppureissukahvilassa istuvat riippumattopakolaiset voisimme painua pitkine tukkinemme ja säädyttömine vaatevalintoinemme pikamarssia Kathmandun kansainväliselle lentokentälle.

Jos joku lähtee kahvilasta, syöksyy tämä maahanmuuttokriittisyyden esitaistelija välittömästi perään ja mökä senkun jatkuu.

Kädet heiluvat, sylki lentää ja minä kaadan lisää Coca Colaa kurkkuuni samalla kotikutoiselle rasistille hymyillen. Kaveri on nimittäin aika viihdyttävä, vaikka kovin tosissaan itsensä ottaakin. Tai ehkä hän on juuri siksi niin hupaisa.

Niin, rasismi. Täällä siihen törmää katutasolla varsin harvoin.

Mittatikkuni on tietysti lähinnä Suomi, jossa geenialtaan matalanpään pitkäaikaisvuokralaiset eivät vain voi pitää rölliturpaansa kiinni muutaman oluen jälkeen, jos vastaan sattuu kävelemään joku ei-suomalaissyntyiseksi arvottu.

”Urpot”, kuten eräs ystäväni asian ilmaisisi.

Nepalissa ja Intiassa lojumani reilun vuoden aikana olen törmännyt uhkaavaksi tai puhtaan ilkeämieliseksi luokittelemaani rasismiin niin harvoin, että voin laskea tapaukset yhden käden sormin.

Tämä ei tosin todellakaan tarkoita sitä, etteikö Intiassa tai Nepalissa olisi rasismia. Eritoten Intiassa väärästä osavaltiosta kotoisin olevia potkitaan verbaalisesti auringonnoususta iltahämärään.

Minuun, ulkomaalaiseen, kohdistuva rasismi on osaksi institutionalisoitu eli rakennettu osaksi järjestelmää taikka sitten se on upotettu todella syvälle käyttäytymismalleihin, kulttuuriin.

Intialainen ja nepalilainen rasismi on juuri sen verran vakan alle jemmattua, että ”aina hymyilevistä ja iloisista” paikallisista vaahtoava aurinkoleijona ei sitä välttämättä edes huomaa maksaessaan kookoksestaan neljä kertaa sen, mitä vieressä tummentuva mumbalaismiljonääri juuri äsken pulitti.

”No mutta sehän on vain reilua, meillä on enemmän rahaa”, sanoo moni.

Se on reilua samaan tapaan kuin olisi reilua, jos Citymarketissa olisi eri hinnat liian hyvin tienaaville ulkomaalaisille. Tai no, mitä tässä kikkailemaan. Laitetaan kaksi hintaluokkaa: suomalaiset ja muut. Ei minultakaan Intiassa kysytä, kuinka paljon tienaan.

Reilua?

Toisinaan tämä hinnoittelumalli vit … okei okei, harmittaa. Vanhempani ovat nyt niin monta kertaa valittaneet tekstieni rumasta kielenkäytöstä, että kai niitä kirosanoja voisi vähän vähentääkin.

Perkele.

Kapinaa. Sitä pitää aina olla. Vaikka sitten vähän lapsellistakin.

Räikein esimerkki ulkomaalaisia sortavasta hinnoittelupolitiikasta löytyy nähtävyyksien pääsylipputiskeiltä. Intialaisiin linnoituksiin kävellessä minun tikettini kustantaa tyypillisesti noin kymmenen kertaa sen, mitä lokaali maksaa. Toisinaan olen pulittanut viitisenkymmentäkin kertaa enemmän kuin muut jonossa seisovat.

Se, että Euroopan Unionin alueella on käytössä vastaava – tosin lievemmin kontrastoitu – hinnoittelupolitiikka, ei tee Intian nähtävyyshinnoittelusta yhtään sen hyväksyttävämpää. Molemmat systeemit ovat ihan yhtä lailla hanurista ja ulkomaalaisille vinoilevia.

Nepalissa hintaruletti on lähtenyt täysin käsistä. Maan kalleimmat nähtävyydet ovat – luonnonpuistot pois lukien – erikokoisia kuninkaallisia aukioita. Niillä haahuilu maksaa saman verran kuin 5-10 ateriaa paikallisessa ravintolassa.

Paikalliset kävelevät samaisissa temppelirysissä ilmaiseksi. Tämä on käytännössä ainoa järkevä malli, sillä aukiot ovat aina erittäin keskeisillä paikoilla, ja näin ollen käytännöllisiä läpikulkureittejä.

Jos länkkäri asuu vaikka Patanissa tai Kathmandussa yhtään pidempään, niin ainoa järkevä ratkaisu on lunastaa aukiotiketti. Sillä, kiinnostavatko temppelit vai eivät, ei ole väliä. Ilman tikettiä muutenkin länsilogiikkaa uhmaavien kaupunkien navigointi kun muuttuu vielä muutamaa korttelia hikoiluttavammaksi.

Omituiseksi rahastuslogiikka muuttuu silloin, kun rupiani lakkaavat kesken kaiken toimivasta.

Esimerkki.

Eräs bhaktapurilainen muori ei kirveelläkään suostunut myymään minulle nyrkkipyykkipesuainetta viiden rupian markkinahinnalla. Ei, vaikka kaikille muille kolikkoni ovat tähän asti kelvanneet.

”50 rupiaa!”, rouva kailotti ja totta kai suuttui, kun en suostunut moista ryöstösummaa t-paitapulverista pulittamaan. Kävelin viereiselle tiskille ja lunastin tasan saman Ariel-pussin viidellä rupialla.

Siihen loppui meidän yhteistyö, joka alkoi kun samaisen selkävaivaisen, hautaan pääsyä vartovan nirppanokan näpsäkkä lapsenlapsi myi minulle pesuainetta femmalla viikko sitten. Hänkin tosin aluksi vaati jotain Star Wars -lukuja.

Minulle tämä logiikka ei aukea. Ei sitten millään. Kusetuksen ymmärrän. Mikäs siinä, tyhmyydestä voisi puolestani sakottaa vähän useamminkin, sillä johonkin minunkin pitää aikanaan perintöni hummata.

Mutta kun selvästi tiedän oikean hinnan, teen kyseisen, mielestäni ihan relevantin yksityiskohdan selväksi, ja paikalliselle samainen tuote myytäisiin aivan varmasti oikealla hinnalla, niin miksi ihmeessä ei minulle?

No, tiedänhän minä sen vastauksen. Ulkomaalaisen hyviin tapoihin kuuluu täällä maksaa enemmän, se on meidän pyhä velvoitteemme. Anteeksi, oikeutemme.

Vähän samaan tapaan bussiin myydään aina se takapenkin suu-polvissa-ja-oksennus-sylissä -penkki jos ei tee harvinaisen selväksi, että chairahat eivät vaihda omistajaa ennen kuin tiketin lippunumero on korkeintaan 20.

Olen ulkomaalainen, joten minua pitää kohdella toisinaan kuin kakkosluokan kansalaista.

Oikeat hinnat selviävät yleensä kyselemällä. Jos joku syö samaa ruokaa kuin millä minä syrvön paitaani, niin kysyn paljonko hän eineksestään maksaa. Sama hedelmiä kytätessä, bussia vartoessa, kulfia himotessa tai vaikka silloin, kun vaatteissa on liikaa reikiä.

Kysyn aina joltakulta, joka ei myy kyseistä tuotetta. Niin säästää rahaa. En tosin suoraan sanoen ole touhussa tarpeeksi jämäkkä. Vaikka sniiduilen, niin aina en jaksa tapella sen 10 tai 20 rupian edestä. Olen nähnyt näitäkin tapauksia omiksi tarpeikseni. Minun aikani ei ole aina sen viidesosaeuron arvoinen.

No, olen mä toisaalta kävellyt ristiin ja rastiin saadakseni vesipullon oikealla, enkä viiden rupian turistilisällä. Se on kuulkaas melkein 5 centin ryöstöyritys. Ja sehän ei jumalauta käy. Moiset sattumanvaraisesti arvotut periaatteet ovat käteviä. Niiden nojalla kun voi vaikka pahoittaa mielensä.

Toistuvimpia rasismin muotoja varsinkin Intiassa ovat jatkuva ulkomaalaisille naureskelu, heidän osoittelunsa, ja selkeä turistivitsien kertominen mokomien pääomakuninkaiden kulkiessa vierestä.

Peittivät jalkoja sitten farkut tai kalastajahousut, niin turisteille voi – ja pitää – nauraa. Ja kyllä, he nauravat meille, eivät meidän kanssa.

Ehkä tämä on vain henkilökohtainen mieltymykseni, mutta en osaa pitää intialaisten ja nepalilaisten naureskelua kuitenkaan samalla tavalla ongelmallisena kuin suomessa surullisen yleistä vähemmistöjen kohtaamaa aggressiivista huutelua ja väkivallalla uhkailua.

Kun intialainen nauraa minulle, on siinä mukana enemmän hyväntahtoisuutta ja huvittuneisuutta kuin ilkeyttä. Ainakin yleensä.

Ärsyttää se silti.

Pahimmilta kolhuilta olen välttynyt. Ei minua ole minkään liikenneonnettomuuden syntipukiksi raahattu vain siksi, että passini ei ole paikallinen. Tätäkin tapahtuu. Kiitos sukupuoleni, valkoisia rintoja jahtaavat kiimaiset teinipojatkin ovat paria vähän koomista sekaannusta lukuun ottamatta pysyneet irti muodoistani.

Sekä yksityisten että julkisten toimijoiden ylläpitämää hintavääristelyä, valkoisiin kohdistuvaa julkista seksuaalista hyväksikäyttöä, ja koko kansan huviksi kohonnutta turistien pilkkaamista voi tietysti nimittää ihan millä termillä haluaa. Voidaan vaikka puhua maan tavasta tai kulttuurista.

Suomessa ulkomaalaisiin kohdistuvaa eriarvoista kohtelua taidettaisiin kuitenkin kutsua myös rasismiksi.

One Response

  1. SunRa

    Ihan yhtä “rasistiselta” (vähintään) tuo kuullostaa kuin mitä Suomi on (kokemukset ruuhka-Suomesta, ei-etninen&ei-sinisilmäinen). Tosin Suomessa harvemmin vinoillaan turisteille.

    Reply

Leave a Reply

Your email address will not be published.