Kello on neljä minuuttia vaille puolenpäivän. Tiedän tämän, koska kuulen asiasta jälkikäteen.

Istun napit korvilla ja tuijotan läppärin näyttöä. Lokaatio näyttäisi olevan Begnas-järven rannalle pystytetty majatalo. Kymmenen tuuman ruudulleni ilmestyy tekstiä Venäjän taidesensuurista.

Pöytä tärisee. Vilkaisen oikealle. Viereinenkin pöytä pomppaa.

”Ulos! Kaikki ulos!”, majatalon isäntä huutaa.

Juoksuaskeleita ottaessani majatalon rakenteet värisevät ja tärisevät. Yöpaikkani portilla muiden vieraiden ja paikallisten kanssa ihmettelemme sinne tänne heiluvaa betonimörskää. Näyttäisi pysyvän pystyssä.

Viiden minuutin hässäkän jälkeen palaan artikkelini pariin. Hätätieharjoitus toistetaan vielä pariin otteeseen uusien järistysten myötä.

Koko touhu suoraan sanoen tympii. Eihän tästä lehtijutun kirjoittamisestakaan tule taas yhtään mitään.

Kello marssii muutaman tunnin eteenpäin. Naamani eteen ilmestyvä, juntihtavan oloinen britti kysäisee, että voisiko hän kenties lainata puhelintani. Hän haluaa ilmoittaa vanhemmilleen, että on edelleen elossa.

Viime tuntien hajanaiset maanjäristykset ovat kuulemma tappaneet 700 ihmistä, britti kertoo. Nepal on juuri kokenut tuhoisimman maanjäristyksensä sitten vuoden 1934. Viikkoa myöhemmin virallinen uhriluku on 7800.

Lukuisat minullekin lepohetkiä tarjonneet kylät ja kaupungit ovat joko pahoin vaurioituneet tai täysin tuhoutuneet. Nukuin helmikuussa Langtangin kylässä. Tänä päivänä sitä ei käytännössä enää ole. Yli 200 ihmistä on kateissa.

Arviolta kahdeksan miljoonaa Nepalin 28 miljoonasta asukkaasta on tavalla tai toisella kärsinyt maanjäristyksestä.

Seuraava viikko kuluu kannaltani normaalisti.

Jälkijäristykset ovat sekä harvinaisia että voimakkuudeltaan olemattomia. Yksi Begnas-kylän suosituimmista paikallisista aamupalaluukuista tarjoaa leipää, rinkeleitä, teetä ja perunamuhennosta aivan kuten aiemminkin.

Kathmandun alueella monien elintarvikkeiden hinnat ovat nousseet räjähdysmäisesti. Täällä hinnat ovat pysyneet ennallaan. Ainoastaan päivälehtien saatavuus on heikentynyt, mitä toki lasketaan pienimuotoiseksi tragediaksi.

Turistit nukkuvat majataloissa ja paikalliset niiden ulkopuolella.

Begnasissa, jossa ensijyrähdys ei tuhonnut yhtä ainoaa pytinkiä, iso osa kylästä naatiskelee yötirsansa temppelin ympärillä olevalla viheriöllä.

Jälkijäristyspelko laantuu vasta, kun taivas tarjoilee koko yön kestävän vesisateen. Juuri silloin on, sattumalta, turvallista nukkua katon alla.

Suurin osa niistä nepalilaisista, joiden kanssa olen maanjäristyksestä sanan tai kaksi vaihtanut, suhtautuu tapahtuneeseen hyvin eri tavalla kuin turistit.

”Planeetta on meille vihainen”, on moni nepalilainen todennut.

Puheissa korostuu pelko ja suoranainen ymmärryksen puute.

Maanjäristyksien toimintalogiikkaa ei tunneta.

Ikäviksi luokiteltavat jälkijäristykset loppuivat jo pari päivää pääjyrinän jälkeen. Jälkijäristykset pysyttelivät niillä alueilla, joissa myös pahimmat alkuperäistuhot koettiin. Tämä on normaalia. Paikalliset kuitenkin pelkäävät järistyksien liikkuvan uusille alueille ja mahdollisesti iskevän ensiräminääkin rajummin.

Nepaliin on ennustettu massiivista maanjäristystä vuosikymmenten ajan. Reippaista tuhoista huolimatta vajaan kahdeksan pykälän voimakkuudella elämöinyt maanjäristys ei ollut niin paha kuin pelättiin. Nepal on kaupungistunut valtavalla vauhdilla viime vuosikymmeninä, joten uhriluvut olisivat helposti voineet olla täysin toisella tasolla.

Ei ole ihme, että nepalilaiset pelkäävät maanjäristyksiä tavalla, joka tuo mieleen lähinnä taikauskon.

Eivät ihmiset täällä ole sen tyhmempiä kuin Suomessakaan. He vain eivät ole koulutettuja. Heiltä puuttuu paljon sellaista ymmärrystä, jota lännessä pidetään ihan jokapäiväisenä perustietona.

Tiede ei ole täällä peruslähtökohta, kun erilaisia ilmiöitä selitetään.

Vuonna 2010 kasatun tilaston mukaan 60,3 prosenttia Nepalin aikuisväestöstä osaa lukea. Nuorista eli 15–25-vuotiaista 80 prosenttia kykenee sisäistämään sanomalehden sisällön.

Jos tämä teksti olisi kirjoitettu aikuisen nepalilaisnaisen äidinkielellä, ei hän yli 50 prosentin todennäköisyydellä osaisi sanoa, mitä seuraavaksi kirjoitan.

Minun äitini osaa lukea. Sinun äitisi ei. Siskosi osaa lukea. Toinen siskosi ei.

Noita lukuja murehtiessa on hyvä muistaa, että tilanne on parantunut huimasti viime vuosikymmenten aikana.

Vuonna 1951 Nepalissa oli 300 koulua. Tänään niitä on kymmeniä tuhansia.

Nepalilaisen opintojärjestelmän ydin on kymmenvuotinen peruskoulu. Siitä on tarjolla kahdenlaista painosta. Julkisia opinahjoja hoitaa valtio, kun taas lukukausimaksuja nyhtäviä yksityisiä oppilaitoksia voisi kuvata voittoa tavoitteleviksi firmoiksi.

Nykyisin 95 prosenttia nepalilaislapsista aloittaa peruskoulun ajallaan. Tulevaisuuden toivoista kuitenkin vain joka neljäs sovittaa koulu-uniformua ylleen kymmenen vuoden ajan.

Teoriassa julkinen ja yksityinen koulujärjestelmä tarjoavat samaa pakettia, mutta käytännössä julkisen koulutuksen laatuun ei usko kukaan.

Jos perhe kykenee rahoittamaan vain yhden lapsensa yksityisen koulutuksen, on onnekas yleensä perheen vanhin poika. Loput miehenalut ja kaikki tyttäret ovat julkisen koulutuksen armoilla.

Kurkistus luokkahuoneeseen vahvistaa nopeasti urbaanit legendat. Opettajien auktoriteetti perustuu väkivaltaan, opetus hokemiseen ja itsenäinen ajattelu on korvattu ulkoa opettelulla.

Lohduttomat määrät Nepalin katulapsista ovat koulu- ja kotiväkivallan uhreja. He etsivät kaduilta vapautta ja turvaa.

Kuilu julkisen ja yksityisen koulutuksen välillä alkoi kasvaa Nepalissa 1980-luvulla, jolloin hallinto päätti laajemmin sallia yksityiset koulut.

Oppilas, joka yksityisen koulun käytyään osallistuu peruskoulun jälkeiseen loppukokeeseen, saa diplomin kouraansa 93 prosentin todennäköisyydellä. Julkisen puolen läpikäyneillä vastaava luku on 28 prosenttia.

Ero on karu. Yksityinen koulutus antaa mahdollisuuden tulevaisuuteen, julkinen ei.

Satoja julkisia kouluja on suljettu tai yhdistetty siellä, missä yksityisistä kouluista on tullut vaihtoehto. Syy on aina sama: oppilaiden puute.

Yksityinen sektori kaappaa korkeilla liksoillaan parhaat opettajat ja hallinto ei kriitikoiden mukaan panosta tarpeeksi julkisiin kouluihin. Syyksi tähän on löydetty muun muassa se, että monilla yksityisten koulujen johtohenkilöillä on parlamenttipaikka, ja he pitävät eduistaan huolen.

Nepalin yksityiset koulut ovat viime vuosina nostaneet rajusti sisäänpääsymaksujaan. Nepalilaislapsista vain 16 prosenttia päätyy yksityisesti rahoitettuihin kouluihin.

Tämä on herättänyt monissa aiheellisen pelon: jos lukukausimaksujen nousu ja julkisten koulujen tason lasku jatkuvat nykyisellään, tulee pätevästä koulutuksesta yhä enemmän pienen eliitin etuoikeus.

Jos tulevaisuudenkin Nepalissa vain 16 prosenttia saa edes jollain tavalla kelvollisen koulutuksen, niin on selvää, että seuraavankin suuren maanjäristyksen iskiessä monet nepalilaiset arvelevat ”planeetan olevan vihainen”.

No, ei sillä, samanlaisia kommentteja kuuli kyllä myös ekofarmivapaaehtoisuudellaan maailman parantavilta länsimaalaisiltakin.

Ehkä nepalilaisillakin on joku päivä varaa brändätä oma tietämättömyytensä ja wifeytynyt hengellisyytensä vaihtoehtoiseksi elämäntavaksi.

Leave a Reply

Your email address will not be published.