”On viimeisten blastausten aika”, totesi Riku Rantala vuonna 2002.

Subin esittämä ja savikiekoilta puhkikuluttamani Madventures hienosääti minun ja monen muun suomalaisen elämää rajulla kädellä.

Olen ensimmäisenä valmis myöntämään, että ilman Rikun ja Tunnan riippumattoseikkailuja en olisi koskaan kuvitellutkaan reissaavani yli vuotta putkeen.

Ennen Madventuresia kuvani matkustamisesta oli lähinnä viikon, parin etelänloma tai pitkä viikonloppu Lontoossa. Kumpikaan ei kiinnostanut.

Maailmanympärimatkat kuuluivat Napakymppiin ja pitkät Intian matkat 60-luvulle.

Edelliseen kuuteentoista kuukauteen on mahtunut monenlaista.

Laiskottelin, litkin chaita, hikoilin, juoksin bussien perässä, jahtasin sitä täydellistä majataloa, kuumeilin, mätin masalaa, riippumattoilin, itkin ja vielä kerran laiskottelin ankarammin ja asenteellisemmin kuin koskaan aiemmin elämässäni.

Vietin rantapummin elämää kuukausikaupalla, vaelssin useammallekin 5000 metrin nyppylälle, otin pari tuntia Facebook-profiilikuvaa, seurasin huumausainepäissäni kun ukkonen kiersi toistuvasti laaksoa, kärsin dengue-kuumeen, istuin junassa napit korvissa 36 tuntia ja selvisin parista maanjäristyksestä.

Erosin. Rakastuin.

Nyt? Nyt olen Delhin kansainvälisellä lentokentällä. Helsinki-Vantaa -lentoasemalle tössähtävä seitsemän tunnin iPod-renkutus hyppää ilmatilaan muutaman hassun tunnin kuluttua.

Tässä kohtaa pitäisi kai sanoa jotain viisasta ja koskettavaa siitä, miten olen muuttunut ja ymmärrän nyt paremmin maailmaa.

Väärä blogi.

”Kauniita maisemia, paikkaa riippumatolle ja nopeaa nettiä”, olen tavannut vastata, kun joku silmienräpyttelijä on haudanvakavana kysynyt ”mitä sinä etsit Intiasta?”

Kaikki eivät ole pitäneet vastauksestani.

Loppusanat ovat paitsi pakollisia, niin persettä puuduttavan rasittavia kirjoittaa. Ja se ei johdu vain lentokentän betonilattiasta. Pitäisi jaksaa olla kiitollinen, onnellinen, haikea ja ties mitä muuta Oscar-gaalan kiitospuheista opittua.

Ei minua kiinnosta sen enempää kirjoittaa kuin lukeakaan maailmaa halivaa paskanjauhantaa.

Yritin välttää blogissani liki jokaisen reissupäiväkirjan saastuttamaa sitten-kävin-ihanassa-paikassa-ja-sitten-söin-ihanaa-ruokaa-ja-sitten-tapasin-ihania-ihmisiä -haukottelua, joka ei kerro yhtään mitään yhtään mistään. Onnistuin mielestäni ihan hyvin, joten en aio nyt aloittaa.

Sen sijaan sorrun oman navan ympärillä pyörivään narinaan. Hienoa.

Reissullani on monta tarinaa. Nettiin toisinaan tuskaisen hitaalla yhteydellä latomani tekstit ja kuvat ovat vain yhden sortin, parhaimmillaankin vääristynyt ja värittynyt ikkuna todellisuuteen.

En halunnut todistella jokaisella adjektiivilla ja verbillä, kuinka hauskaa ja jännittävää matkustaminen on. Ja toisaalta, aina se ei sitä ole.

Halusin kertoa tarinoita. Ja parhaat tarinat ovat masentavan harvoin onnellisia tarinoita.

Välillä mietin, antaako blogini liian negatiivisen kuvan reissustani. Ehkä, ehkä ei. Loppupeleissä sillä ei ole mitään väliä.

Eräässä reissukirjassa todetaan fiksusti, että matkatekstit kertovat lopulta ennen kaikkea matkailijan persoonasta. Niin tämä reissu kuin blogikin on kolmikymppisen Joukon näköinen. Hyvässä ja pahassa.

Mitäs muuta.

Niin, aivan.

Loppuun tietenkin pakollinen lähde sinäkin -hehkutus. Valmiina?

Edelleen väärä blogi.

Mutta silti.

Kiitos intialaiset ja nepalilaiset vieraanvaraisuudesta, uteliaisuudesta, opastuksesta sekä maidenne loputtomien kulttuuristen, geologisten ja arkkitehtuuristen ihmeiden jakamisesta.

Kiitos kanssareissaajat seurasta.

Kiitos Hanne kattoterassille kävelystä.

Kiitos Marjo ymmärryksestä.

Kiitos isä ja äiti tuesta.

Kiitos Riku ja Tunna inspiraatiosta, kiitos Jaakko sen realisoimisesta ja kiitos Christian timantin hiomisesta.

Kiitos sinulle lukemisesta.

Kiitos riippumatto kaikesta.

4 Responses

  1. Annamari

    Mielenkiintoinen “loppuraportti”. Pitääkin lukaista tarinoitasi.
    Tästä johduin itse pohtimaan, että voisiko reissuja arvottaa sillä, että tekisitkö sen uudelleen?

    Reply
    • Jouko

      Niin, mitään yleismaailmallista “hyvä reissu” -leimasinta tuskin on olemassa. Toisaalta se kaikkein paskinkin matka saattaa olla muistojen ja opittujen asioiden kautta loppupeleissä sellainen, jota ei missään nimessä haluaisi jättää välistä.

      Tämä rykäisy ei kuitenkaan ollut millään asteikolla “paska reissu, mutta tulipa tehtyä” -tuomion kanssa tapaileva keissi. Toki jotain juttuja tekisin tällä kertaa eri tavalla, mutta kysymykseesi vastaisin ehdottomasti “kyllä, tekisin uudelleen”.

      Reply
    • Jouko

      Jätän haasteen valitettavasti nyt väliin, sillä reissu on ohi ja myös tämän blogin matka on päättynyt. Kiitos kuitenkin kauniista sanoista!

      Reply

Leave a Reply to Jouko Cancel Reply

Your email address will not be published.