”Vau”, huokaisee nippanappa parikymppinen sutisuu ilmestyttyäni herran näkökenttään.

Olen valkonaamana harvinainen näky.

Bhaktapur, yksi Nepalin suosituimmista päivämatkakohteista, on kaksi viikkoa 7.8 momentin paukkeella iskeneen maanjäristyksen jälkeen turisti-vapaa vyöhyke.

Suunnistan kohti kuuman suihkun, jokseenkin kelvollisesti toimivan wifin ja hämmästyttävän siisteystason aiemmin tarjonnutta majataloa. Asuin siellä yli kuukauden päivät ennen järistystä..

Kirmaan takaisin, koska haluan nähdä, miltä Bhaktapur näyttää nyt, järistyksen jälkeen.

Jo ensiaskelten aikana käy selväksi, että 65 000 asukkaan pikkukaupunki on sekä tuttu että vieras.

Tuo chai-luukku on auki, tuo ei.

Vanhat herrat istuvat temppelien tummissa varjoissa lukemassa sanomalehtiään, mutta ukkorivi on kovin väljä.

Kolmikerroksinen talon tilalla on kivikasa ja jokunen pinottu huonekalu, mutta naapuritönö seisoo yhä ylpeästi tolpillaan.

Jatkan matkaani, ja huikkaan matkakaverilleni tsekkaavani, josko kansainvälistä New York Timesia 20 Rupian hintaan myyvä luukku pyörittäisi jo bisnestään.

Ei pyöritä. Alimmassa kerroksessa toimiva, muutaman metrin levyinen palvelutiski on täysin tiilien, sekalaisten paperien ja puunparrujen peitossa.

Tepastelen varovasti lähemmäs, kun lehtikioskin pyörittäjän kaveri huikkaa peremmälle. Hän ihmettelee, mitä ihmettä teen täällä.

”Soitin samaan majataloon, jossa olin viimeksi, ja he kertoivat paikan olevan virallisesti suljettu, mutta auki paikalle ilmestyville, joten päätin tulla käymään”, vastaan.

Kysyn lehtimyyjästä ja hänen perheestään. He ovat kuulemma kunnossa. Sekä isäntä, emäntä että heidän lapsensa sattuivat olemaan talon ulkopuolella, kun maa alkoi tanssahdella.

”Asumme nyt Bhaktapurin laidalla teltassa. Olen kaivamassa muutamia dokumentteja ja muita tärkeitä papereita”, parikymppinen mies sanoo hymyillen.

”Olkaa varovaisia”, hän toteaa keskustelun päätteeksi.

Vaikka Bhaktapurin väitettiin paikallisessa mediassa olevan ”autiokaupunki”, näyttäisi arki palanneen raiteilleen. Suurin osa romusta on siivottu, ja väki on askareidensa äärellä.

Majatalon ovelle ilmestyessäni saan kuninkaan vastaanoton. Olen tervetullut, mikä tosin on ollut selvää jo jonkin aikaa.

Olen äärimmäisen harvinainen turisti siellä, missä turisteja on usein jos nyt ei riesaksi, niin ainakin omiksi tarpeiksi asti. Olen merkki paluusta normaaliin.

Lisäksi vastaan kahteen kysymykseen, jotka tulevat seuraavien päivien aikana liki kyllästyttävän tutuiksi. Yksi, missä olin kun maa järisi kunnolla. Kaksi, miksi ihmeessä tulin nyt Bhaktapuriin.

Majatalon seinien rappaukset ovat sieltä täältä halkeilleet, mutta muuten kaikki näyttäisi olevan kunnossa.

Kun nepalilainen nelikymppinen energiapakkaus peri nelikerroksisen talon vanhemmiltaan, päätti hän muuttaa sen majataloksi. Huoneita on kymmenkunta, ja alimmassa kerroksessa toimii nyt suljettu, mutta vielä jokunen viikko sitten usein täpötäysi turistiravintola.

Samalla rakennusta myös peruskorjattiin rankalla kädellä. Perusta vahvistettiin ja tukirakenteet uudistettiin. Seinät pystytettiin uudelleen nykyaikaisin rakennusmetodein. Ulkoa rakennus sopii kuitenkin vuosisatoja vanhojen pytinkien sekaan. Perinteitä ei siis unohdettu.

”Ennen talo heilui, kun siihen nojasi”, vitsaili omistaja viikkoja sitten kertoessaan majatalon historiasta.

Muutama päivä takaperin nuo uudistukset saattoivat pelastaa majatalon omistajan perheen, työntekijöiden sekä useiden turistien hengen. Majatalo kun ei ole kärsinyt lainkaan potentiaalisesti hengenvaarallisia vahinkoja. Ympäröivissä rakennuksissa tilanne on täysin toinen.

Seuraavana aamuna, noin kello kuudelta, tunnen pienen jälkijäristyksen. Se hieroo mukavasti takamustani.

Päivät kuluvat jokseenkin kuten ennenkin. Joudun elämään ilman New York Timesiani ja ruokavalioni on hieman yksitoikkoisempi kuin aikaisemmin, mutta sellaista se välillä on. Uhrauksia, katsos.

Toista kupillista ruskeaa sokerinektaria nauttiessani viereeni istahtaa mies, joka ruostekoppaisiin Ladoihin erikoistuneen myyntikanuunan puhetahdilla alkaa kertoa tarinaa järistyskokemuksistaan.

”Meiltä meni talo. Olin järistyksen aikaan rakennuksen ulkopuolella, mutta koko perhe oli sisällä. Sain kaivettua vaimoni, kaksi lastani ja kolme vesipuhveliani tiilien alta”, kolmikymppinen mies Metallica-paita päällään kertaa ja jatkaa:

”Vielä ei ollut meidän aika.”

Hän myös väittää järistyspäivän aamuna ”tunteneensa” jotain, ja ennustaneensa järistyksen lähipiirilleen. Hän myös harkitsi soittoa hallitukselle, varoitushengessä.

”Mutta en tehnyt niin. He olisivat vain syyttäneet minua järistyksestä ja laittaneet vankilaan.”

Hallinnolta hän ei haaveile saavansa apua talonsa jälleenrakentamiseen. ”Fuck the goverment” hän toteaa, kun kysäisen asiasta. Poliitikot kuulemma kyllä kiertävät joka ainoan talon silloin, kun tarvitsevat ääniä, mutta ongelmatilanteessa ”heitä ei näy ikinä missään”.

Jokusen päivän aktiviteettijumppailun jälkeen päädyn ainoaan loogiseen ratkaisuun reissukaverini kanssa: on toimisto-päivän™ paikka.

Niille moukille, jotka eivät tiedä mitä termi toimisto-päivä™ tarkoittaa på härmä, seuraa nyt perustavanlaatuinen sivistystuokio. Toimisto-päivät™ sisältävät tyypillisesti järjettömän määrän kuvien läpi plaraamista ja editointia, maileihin vastaamista tai vaikka blogipostauksen kirjoittelua.

Tänään minä hakkaan läppäriini tiukkaa faktaa ties mistä ja pöydän toisella puolella tönöttävä kasa rastoja naputtelee palturia jostain höpöhöpö-aiheesta.

Kello on 12:49. Minuuttia myöhemmin alkaa tapahtua.

Runtatessani tekstinkäsittelyyn poikkeuksellisen kunnianhimoisesti argumentoitua totuutta, alkaa parinkymmenen metrin korkeudessa oleva kattoterassi ensin täristä, ja sen jälkeen huojua.

Minä ja iPhoneen uppoutunut seurani nostamme katseemme tasan saman sadasosasekunnin aikana, ja päädymme sanattomasti samaan lopputulokseen: nyt painutaan vittuun täältä.

Jätän läppärini auki pöydälle ja alan juosta ulos rakennuksesta, joka huojuu siihen malliin, että tasapainon pitämisestä saisi joku luvan maksaa tuntikorvausta.

Kompuroin rappusissa ja päähäni pälkähtää selkeä ajatus: tämä on nyt melkein oikeasti vaarallinen tilanne. Jatkamme matkaamme kohti alakertaa, jossa majatalon omistavan perheen isäntä huutaa meille ”älkää menkö ulos!”

Kaksi sekuntia myöhemmin syykin on selvä: nelisen metriä leveän kadun toisella puolella lojuvan rakennuksen julkisivu romahtaa maahan. Pöly täyttää sekä kadun että majatalomme.

Samalla kun yskin suurimpia kivenpaloja pois lekurilta kuin lekurilta kehuja saavista keuhkoistani, loppuu myös järistys.

”Älkää menkö ulos”, majatalon päällikkö toistaa, tällä kertaa rauhallisemmalla äänellä.

Istun alas. Sähköt ja netti ovat poikki, mutta aurinkokennot pitävät huoneen verrattain valoisena ja puhelinverkko toimii.

Luurinetin avulla saan ensimmäiset tiedot järistyksestä. Voimakkuus 7.3 ja keskus Namze Bazaarissa, kylässä, jossa murkinoin kahdesti Everest Base Camp / Gokyo-laakso -vaelluksen varrella.

Pölyn kirjaimellisesti laskeuduttua hätyytellään meidät ulos majatalosta. Ajatus on mielestäni helvetin huono.

Rakennus on nyt kestänyt kaksi järistystä, jotka ovat tuhonneet lukemattomien muiden bhaktapurilaisten asuntoja.

Ulkona sen sijaan sataa vähän väliä tiiliä, eikä lähimaillakaan ole sellaisia puistojen kaltaisia aukeita, joissa sattumanvaraisilta seinien romahduksilta olisi turvassa.

Akuutin esimerkin tästä tarjoaa toinen heti majatalomme vieressä oleva rakennus, jonka ulkoseinä on revennyt irti muusta tönöstä. Se vain odottaa purkajaansa. Remonttimiehen homman hoitanee joko ihminen tai jälkijäristys.

Seuraavana päivänä on helppo ymmärtää, miksi lokaalit aviisit kutsuivat Bhaktapuria ensimmäisen järistyksen jälkeen autiokaupungiksi: liki jokainen ovi ja ikkuna on lukittu, ja pelkän teekupposen saadakseen täytyy marssia kaupungin porttien ulkopuolelle.

Siellä missä ihmisiä näkyy, istuvat he suurina ryhminä kädet taskuissa.

Huolimatta jälkijäristysten ja henkilövahinkojen puutteesta, on Bhaktapurin ylle leijaillut pahanpuoleinen apatia. Äidit ja tyttäret, isät ja pojat, istuvat hiljaa tienposkissa.

Tunnelma on odottava. Ikään kuin kaikki uskoisivat maan repeävän alta hetkenä minä hyvänsä.

Apatiaa voi selittää monella tavalla. Tietynlainen suruaika kuuluu täällä asiaan. Järistyksiä pelätään ja se lamauttaa ihmiset. Syvimmillään kyse lienee kuitenkin nepalilaisten lempisanonnan ”mutta mitä voin tehdä?” takana piilevästä mentaliteetista.

Nepalissa elää vahvana tietynlainen fatalismi. Kovinkaan moni ei tunnu uskovan, että omalla panoksella voi kovin hirveästi muuttaa vallitsevaa todellisuutta. Tämä näkyy sitten kaikenlaisena kyvyttömyytenä ja haluttomuutena toimia ongelmatilanteissa.

Vaikka ratkaisu olisi länsilogiikalle täysin päivänselvä (ja maksuton), nepalilainen vain tyytyy levittelemään käsiään ja kysymään ”mutta mitä voin tehdä?”.

Ainoat kaupungissa tänään jotain tekevät ovatkin ulkomaalaisia. Intian, Kiinan ja Pakistanin armeijat, saksalaiset insinöörit ynnä turkkilaiset lääkärit ovat jo hyökänneet eilisten vahinkojen kimppuun.

Nepalilaiset ovat varsin nationalistinen kansa. Ulkomaalaisiin hallitustason toimijoihin suhtaudutaan usein koomisen epäilevästi. Harvassa on sellainen päivälehden numero, jossa joku poliitikko tai toimittaja ei pauhaisi pahoista suurlähettiläistä taikka EU:n, Kiinan tai vaikka Intian yrityksistä vaikuttaa Nepain sisäpolitiikkaan.

Innokkaimmat leimasivatkin heti alusta pitäen järistysavun propagandaksi ja verhotuksi vallankaappausyritykseksi. Moiset operaatiot tulisikin lopettaa heti alkuunsa. Toisin sanoen osa nepalilaisista poliitikoista vaati, että ulkomaisesta hätäavusta kieltäydyttäisiin.

Tosiasia kuitenkin on, että Nepalin kyky hoitaa itse sen maaperällä sattuvia pieniä tai suuria katastrofeja ilman ulkopuolista apua on olematon. Missä ikinä olenkaan nähnyt järistysvaurioiden parissa toimivia työntekijöitä, ovat he liki poikkeuksetta ei-nepalilaisia.

Kaluston suhteen kuva on vielä mustavalkoisempi: helikopterit, maanraivaajat, lämpökamerat ja oikeastaan kaikki lapiota tuoreempi teknologia on vieraiden valtojen mukanaan tuomaa.

Ne hieman realistisemmin Nepalin valtiontalouden luomiin rajoitteisiin suhtautuvat poliitikot ovatkin rajuin sanoin kritisoineet maan täydellistä kyvyttömyyttä vastata kriiseihin.

”Olemme jälleen saaneet muistutuksen. Muistutuksen siitä, millä tasolla maamme kehitys ja byrokratia todella ovat”, kirjoitti Republica-sanomalehti kritisoidessaan hallinnon tehottomuutta järistyksen hoidossa. Eritoten lehti kiitteli ulkomaanavustusten jumiutumista tulliin.

Edellinen Nepalin päivälehtien etusivut täyttänyt kriisi oli maaliskuussa. Tuolloin Turkish Airlinesin lennon laskeutuminen Kathmandun lentokentälle epäonnistui. Henkilövahingoilta vältyttiin, mutta kone jumahti nurmeen.

Koko lentokenttä suljettiin ja samalla Nepalista tuli silmänräpäyksessä eristetty maa. Kathmandun lentokenttä on Nepalin ainoa kansainvälistä lentoliikennettä vastaanottava asfaltinpätkä, ja silläkin on vain yksi kv-luokan lentokoneita käsittelevä kiitorata.

Ja nyt se kiitorata oli tukossa.

Siinä se kone sitten istuskeli tyytyväisenä seuraavat reilut neljä vuorokautta. Lopulta kone saatiin revittyä mudasta irti Intian armeijan työkaluilla. Nepalissa kalustoa lentokoneen siirtoon ei ollut, koska ”se on niin kallista”.

Kymmenet tuhannet nepalilaiset ja ulkomaalaiset matkailijat olivat jumissa ympäri maailman, koska kiitorataa ei saatu auki. Samalla valtava määrä Nepalin-matkoja peruuntui juuri, kun kevään turistisesonki alkoi.

Ilman laajaa ulkomaanapua Nepal olisi nyt, juuri ennen monsuunikauden alkua, humanitaarisen katastrofin kynnyksellä.

Vaikka tänäänkään ei eletä paratiisissa, näyttää juuri nyt siltä, että koleraepidemioilta ja muilta vastaavilta pitkän aikavälin kerrannaisvaikutuksilta vältytään.

Muutama päivä toisen järistyksen jälkeen bhaktapurilaisetkin taas muistavat, että elämä ei sitten loppunutkaan.

Ensimmäisen järistyksen tuhoaman kaupungin pääportin liepeillä lepäävän pienen kivitemppelin eteen on pystytetty valtava riisikeko, jota puolestaan ympäröivät kaikki newarilaisen keittiön juhlaherkut. Ruokavuoren päälle on heitetty pukin pää.

Rumpua hakataan ja laulu raikaa.

Yritys & erehdys -taktiikalla alan metsästää jotakuta, joka osaisi kertoa, mitä on tapahtumassa. Kysymyksenasetteluni on seuraava: onko tämä vain yksi Bhaktapurin kymmenistä festivaaleista, vai liittyykö pässi riiseineen jotenkin järistyksiin.

Muutaman epämääräisen vastauksen jälkeen löydän tietolähteen.

”Me lahjoitamme ruokaa Shivalle. Ruoka siunataan ja muutaman tunnin kuluttua ihmiset syövät muutaman riisin, perunan palan tai vähän lihaa. Tuhannet ihmiset tulevat siunaamaan näin perheensä.”

Mutta miksi?

”Shiva on vihainen nepalilaiselle, joten hän järisytti maata muistuttaakseen voimastaan. Ruoka on lahja, lepyttelyä.”

Perus parisuhdetoimintaa, siis.

Leave a Reply

Your email address will not be published.