Delhi, rakkaani, tapaamme taas. Toistaiseksi viimeistä kertaa.

Jos tunteidesi kouriva kylmyys on edelleen samalla tasolla kuin minun kyltymätön ja täysin vapaaehtoinen vihani sinua kohtaan, me emme ikävöi toisiamme kovinkaan pitkään.

Kauniisiin jäähyväisiin kuuluu kuitenkin vähintään yksi aito ja sydämellinen kohteliaisuus. Delhi, oletko valmis?

Tässä: sinun taivaallesi sinkoutuvat Intian kauneimmat auringonnousut.

Viimeisen vuoden aikana olen kolistellut Intian ylivertaisen transportaatiokeskuksen portteja jämäkät kymmenen kertaa.

Junia, busseja, lentoja.

Ja auringonlaskuja, sillä yleensä röyhistin Delhille rintaani aamutuimaan, pitkän matkan päätteeksi.

Kuten tripodejaan ja selfitankojaan kilpaa asetellevat Facebook-matkaajat tietävät, ne kaikkein vähiten neljän eri filtterin hentoa kosketusta kaipaavat auringonlaskukuvat eivät ilmesty läpisiniseen horisonttiin.

Intian joka suuntaan repeävässä, tasaisen kyrpiinnyttävässä pääkaupungissa sinistä taivasta ei ole nähty vuosiin, eikä moinen illuusio ole tällä menolla lähivuosikymmeninä manifestoitumassakaan.

Delhi on maailman saastunein kaupunki.

Intiassa vain harvoja käytännössä kiinnosta vähääkään se, mitä “uskomattoman Intian” (tm Intian brändäyskomissio) ympäristölle ja luonnolle on tapahtumassa. Maassa on niin julmetusti köyhyysrajan alapuolella nippa nappa selviäviä ihmisiä, että kaikenlaiset viherpiipertäjät ovat korkeintaan osa-aikakoomikoita.

Kun Yhdysvallat ja Kiina sorvasivat ”historialliseksi” luonnehdittua sopimusta päästösäästöistä, vihjasi Intia tarvitsevansa ”poikkeussääntöjä”.

Narendra Modin, Intian vuoden vanhan pääministerin ainoa todellinen vaalilupaus oli nostaa maan talous kurimuksesta. Se toi hänellä poikkeuksellisen vahvan mandaatin.

Niin Modi kuin edellisen hallituksen keulapaikkoja hallinneet Kongressi-puolueen jäsenet ovat vuosia toistaneet luonnonsuojelun olevan liian kova rasite Intian kehittyvälle teollisuudelle.

Intian virallinen tavoite on tuplata kivihiilituotantonsa seuraavan viiden vuoden aikana.

Vehreydestä voidaan huolehtia vasta sitten, kun vatsat ovat täysiä.

Talouskasvu, talouskasvu, talouskasvu. Muulla ei ole väliä ja kieltämättä länsimaisella budjetilla röhöävän reppureissaajan on asiasta paha mussuttaakaan.

Joten nyt toimin kuten jokainen asiansa osaava journalisti, joka ei halua vaikuttaa toivottaman tekopyhältä, mutta tahtoo silti saarnata.

Sitaatti. Tarvitsen sitaatin.

”Tunnen joidenkin esittämän väittämän, jonka mukaan on epäreilua jos Yhdysvaltain kaltaiset valtiot sanovat, että kehittyvien valtioiden kuten Intian tulee vähentää riippuvuuttaan fossiilipolttoaineista”, Barack Obama sanoi taannoisen Intian vierailun aikana.

”Mutta tämä on totuus: vaikka Yhdysvaltain tapaiset valtiot leikkaisivat päästöjään, ei meillä ole mitään mahdollisuuksia ilmaston lämpenemistä vastaan jos nopeasti kasvavat valtiot, kuten Intia, eivät siirry puhtaisiin energiamuotoihin”, Obama jatkoi.

Noin. Siinä se sitaatti nyt sitten on. Kivasti saarnaa ja on vielä näppärästi sellaiselta nimeltäkin, jonka kaikki tunnistavat. Se, että Obama ei ole planeetan johtavia puiden halijoita, ei ole nyt oleellista.

Ja hei, voittihan se Nobelin rauhanpalkinnonkin tekemättä yhtään mitään. Täytyy olla kova jätkä.

Obama viittoi vierailunsa aikana dollarikirstuun ja totesi, että tuon munalukon avain katoaa jos Intia ei ala korjata niin ihmisoikeus- kuin luonnonsuojelupolitiikkaansa.

Toivon, että Obaman uhittelu pitää paikkansa. On hyvälläkin säällä vain typerää naiiviutta ajatella, että asialle muuten tapahtuisi yhtään mitään.

Oli se sitten Modi tai hänen seuraajansa, joka päättää kääntää tämän vauhdilla ”keskiluokkaistuvan” kansakunnan huomion ympäristöön, on kyse monumentaalisesta tehtävästä.

Juuri nyt on todennäköisempää, että Ville Niinistö on Suomen seuraava pääministeri kuin että Intia on kymmenen vuoden kuluttua edes katutasolla jossain määrin siisti.

Roskattomuutta eivät aja myöskään uusrikkaat, vaan mitä enemmän pitäjässä on fyffeä, sitä tiheämpi roskapeite on kaduilla.

Vuorilla roskia on vähän, kun kellään ei ole varaa ostaa mitään vuosittaista vuohta saastuttavampaa.

”Sitä ei kai vain enää tarvittu”, totesi eräs reissaajatoveri kun eteemme tupsahti kerrostalon ikkunasta metri kertaa metri pahvilaatikko täynnä muovijätettä.

Siinä se viime viikon menu muovipusseineen levisi pitkin keskikokoisen kaupungin yhtä pääkatua.

Meidän lisäksemme kukaan ympäröivistä ihmisistä ei reagoinut asiaan millään tavalla. Ja miksipä olisikaan, moista sattuu joka paikassa. Roskat viskataan räppänöistä kadulle ulos vilkuilematta.

Kulttuurieroja. Niillä on väliä.

Jätehuolto toimii näkymättömämmin kaikkialla, missä on riittävän iso joki, järvi tai meri. Kaikki henkilöautoa kompaktimpi kipataan suoraan veden vietäväksi. Kadut ovat yleensä siistimpiä, mikä on toki ihan kiva.

Lopputulos paljastuu toisinaan kaikille, sillä eritoten keinojärvet kuivuvat vähän väliä. Paljastuvalla muovin ja lasin määrällä täyttäisi Helsingin kaikkien markettien virvoitusjuomaosastot.

Jumaloidun Varanasin pyhin kohta on sen joki. Siitä ei pahaa sanaa sanota. Mutta roskat sinne dumpataan sellaisella rutiinilla, joka saa minun typoni näyttämään uusilta ja eksoottisilta, ehkä jopa hieman jännittäviltäkin.

Mutta ei hätää, intialaisten mukaan Ganges-joella on ”yliluonnollisia voimia”, jotka pitävät sen puhtaana riippumatta siitä, mitä ihmiset sille tekevät.

Esimerkkini on tarkoitushakuisen kärkäs, mutta se kertoo ongelman laajuudesta. Jos tällä elintasolla elävä kansakunta kykenee tuottamaan tällaisen määrän jätettä, on ongelma parin vuosikymmenen reippaan talouskasvun päässä katastrofista.

Delhissä tai missä tahansa muussa Intian suurkaupungissa kävellessä läpitunkkainen ilmanlaatu on selviö parissa minuutissa.

Huonolaatuista polttoainetta pikimustana ulos tupruttavat tuhannet rekat ja moottoripyörät, kaikkialla palavat muovikasat ja horisontin peittävät teollisuuspiiput toivottavat pohjoismaisen neitseelliset hengitystiet tervetulleiksi.

Päivän päätteeksi yskittää, kurkku on karhea ja nenä on tukossa. Tämä pikaflunssa lähtee kyllä yhtä nopeasti kuin tuleekin, jahka ymmärtää vaihtaa maisemaa.

Sitä ennen kannattaa kuitenkin – kokemuksen nimessä – niistää nenä ja putsata korvat. Molemmista rööreistä kun puskee niiden parempien humppailtojen värimaailmaa säestävää töhnää.

Yli puolet Intialaisista elää kaupungeissa, joissa elinajanodote tipahtaa 3,2 vuotta ihan vain ilmanlaadun vuoksi. Intiassa on suhteellisesti maailman eniten hengitystiesairauksia.

Planeetan kahdestakymmenestä saastuneimmasta kaupungista kolmetoista on Intiassa. Delhi, Mumbai, Kolkata ja mitä näitä nyt on.

Ei ole minun ongelmani. Olen nimittäin, jälleen kerran, lähdössä Delhistä. Tällä kertaa pidemmäksi aikaa.

Herätyskello huutaa. Johan tässä kolme tuntia tulikin nukuttua. Housut jalkaan, paita päälle, koru kaulaan, hammasharja suuhun ja pois, sandaalit alle ja rinkka selkään.

Olen valmis.

Raput alas, ”hei” taksikuskille. suhari hytisee kylmyydestä, muutaman metrin päässä nainen luutii kepillään pyhän lehmän pois markiltaan.

Katuja kiertävä chai-wallah tulee viereeni ja kysyy ties monettako kertaa tämän matkan aikana ”chai?”.

Nyökkään ja ojennan kuusikymppiselle miehelle 10 rupiaa ja kysyn kuskilta, onko meillä kiire. Ei kuulemma ole, tähän aikaan liikenne on olematonta.

Hörppään chaita. Siinä se on, Intia huulillani.

Toiset eivät juo chaita yhtä kuppia enempää. Minä koukutuin.

Istun taksiin. Katson ulos ikkunasta. Mietin viimeisen vuoden tapahtumia. Mahtuihan siihen. Monenlaista. Hyvää ja huonoa.

Kuski nostaa kytkintä. Lähtö on, tietenkin, vähän pomppuinen. Pääsemme eteenpäin, vaikka tyylipisteet jäävätkin tienvarteen.

Ajaessamme ulos vielä uinuvasta metropolista, jää Intia, pienten hetkien paratiisi, vääjäämättä taakseni.

Katseeni osuessa lentokentän leiskuviin valokeiloihin, siirtyvät ajatukseni tulevaisuuteen. Siellä ei näy Suomi, vaan vuorien suojeluksessa kuorsaava Kathmandu.

Näkemiin, Intia.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published.