Mulkoilen tympeänä juna-aseman päivälehtitarjontaa. Englanninkielisiä aviiseja on tolkuttomasti, mutta valitettavasti niiden laatu vaihtelee lähes kelvollisesta jätepaperiin.

Intialainen journalismi on nimittäin helvetin huono vitsi.

Kyse ei ole siitä, etteikö täällä osattaisi kirjoittaa. Jopa pitkälti käännöstyönä värkätyt päivälehdet ovat puhtaasti tekstin osalta ihan miellyttää läpikäytävää.

Ei, vika ei ole kirjoittajissa. Vika on siinä, mistä ja millä äänenpainoilla kirjoittajat saavat artikkeleita rustata.

Eli eivät juuri mistään ja siitäkin sanojaan varoen. Silloin harvoin kun jotain kipupistettä kosketellaan, muistuttaa toimitus enemmän vaipanvaihtoa kuin ruumiinavausta.

Reporters Without Bordersin ylläpitämässä lehdistönvapausindeksissä Intian sijoitus on 140/180. Itseään “maailman suurimmaksi demokratiaksi” tituleeraavalla valtiolla on listatovereinaan sellaisia sananvapauden paratiiseja kuin Myanmar, Palestiina ja Venäjä.

Intiassa, jossa ongelmia on enemmän kuin kukaan elämänsä laadusta välittävä tilastotieteilijä jaksaa luokitella, pätevälle ja ennen kaikkea kriittiselle journalismille on uimaan kirmaavan intialaisteinin lailla kirkuva tarve.

Kuukausittainen aikakausilehti The Caravan on se poikkeus. Pitkiin juttuihin erikoistunut yli satasivuinen järkäle käsittelee vaikeita ja arkoja aiheita niin kuin journalismin pitääkin: purevasti ja ilman auktoriteettien b-pisteen kielihoitoa.

Teoriassa Intiassa onkin ärhäkät lehdistönvapauslait.

Sitten on se yksi pykälä, joka pilaa koko kuvion. Uskonnoista ja niihin liittyvistä asioista ei nimittäin saa kirjoittaa poikkiteloin, sillä mielikuvitusolentojen varaan elämänsä laskeneet eivät siedä hallusinaatioidensa kyseenalaistamista.

Ja kyllä sillä älä-moiti-uskontoja -pykälistöllä sitten moukaroidaankin. Käytännössä jokaisen Intiassa jotain tuottavan, julkaisevan, esittävän ja kirjoittavan täytyy varoa kritisoimasta uskontoja.

Koska uskonnot ovat kietoutuneet intialaisen elämän jokaisen osa-alueen kaulavaltimolle, voidaan myös sen kritisoinnin estävällä lailla sohia jotakuinkin jokaiseen palavaan puskaan.

Kyse on jokapaikanhöylästä, jota käytetään kuin korruptiolakeja Venäjällä: niillä isketään vihollisiin.

Intiassa itsesensuroidaan poliittisesti, kulttuurisesti ja uskonnollisesti arkaluontoista materiaalia, sillä kunnianloukkaussyytteen saa rahalla läpi liian helposti.

Esimerkiksi kustannustalo Penguin India keräsi ja tuhosi helmikuussa 2014 The Hindus – Alternative History -teoksia aktivistien vietyä kirjan oikeuteen.

Toinen rauhaa rakastavien uskovaisten ase sananvapautta vastaan on väkivalta. Epämiellyttäviä juttuja kirjoittaneita toimittajia uhkaillaan rutiininomaisesti ja heitä on myös tapettu.

Intiassa fundamentalistihihhuleita riittää, eikä heidän toimiensa suitseminen ole vielä kuulunut yhdenkään hallinnon agendaan kuin korkeintaan länsimedialle suunnatuissa puheissa.

Intiassa tällaisen tavisväkivallan annetaan usein rehottaa, jos se katsotaan oikeutetuksi kansan raivoksi. Ja kuten keltainen lehdistö medialukutaidottomia idiootteja toistuvasti Suomessakin muistuttaa, ”kyllä kansa tietää”.

Viimeisin huomiota kerännyt esimerkki Intian lehdistönvapautta suojelevien lakien toiminnasta saatiin Charlie Hebdo -iskujen yhteydessä.

Mumbaista käsin toimiva Avadhnama-sanomalehti printtasi satiiriaviisin tuottaman profeetta Muhammedin pilakuvan selittäessään verilöylyn motiiveja.

Pariisissa terroristit hyökkäsivät ilmaisun- ja lehdistönvapautta vastaan. Kun Avadhnama julkaisi Muhammed-kuvat, hyökkäsi intialainen järjestelmä, kuinkas muuten, ilmaisun- ja lehdistönvapautta vastaan.

Pilakuvan printanneen intialaislehden päätoimittaja Shirin Dalvi pidätettiin lakipykälään 295A:n nojaten.

295A toteaa, että ”tahalliset ja vahingolliset toimet, joiden tarkoitus on häväistä uskonnollisia tunteita”, ovat ihan helvetin vakava asia.

Intialla on ongelmallinen suhde muslimivähemmistöönsä. Heitä sekä halveksutaan että pelätään. Open-lehti, jonka voi heittämällä laskea yhdeksi Intian parhaista makasiineista, julkaisi ”Jihad – After Paris” -kansiräväytyksellä koristellussa numerossaan neljän sivun jutun otsikolla ”Be Worried, Be Very Worried”.

Artikkelin ydin on tämä: vaikka poliitikot välillä muuta kehtaavatkin inttää, ovat intialaiset muslimit ihan yhtä lailla kykeneväisiä samanlaisiin kauhutekoihin kuin mitä nähtiin Pariisissa.

Pelko on tehokas työkalu.

Charlie Hebdo -pilakuvien esittelyä pidettiin Intiassa ”uskonnollisten tuntemusten” loukkaamisena, ja sehän ei herran nimessä käy. Koska onhan se nyt jumalauta niin, että jos uskon elefanttipäisen läskin äijän vastaavan tämän maailman varallisuuden jaosta, niin ei sitä tule muiden kyseenalaistaa.

Syytettynä istuva päätoimittaja Shirin Dalvi on liittynyt kriitikoihinsa. Eri asia sitten on, kuinka paljon hän uskoo sanomaansa. Dalvin tuoreimmat lausunnot kertovat silti paljon intialaisen lehdistön liikkumatilasta.

”Toimittajilla tulee olla oikeus tuoda totuus esille ja puhua vapaasti lain puitteissa. En kuitenkaan usko, että sananvapaus tarkoittaa sitä, että kenellekään on oikeutta loukata toisten tunteita”, Dalvi sanoi.

Nyt esitänkin toiveeni, ei, henkilökohtaisten määräykseni jokaisella ystävälleni, kaverilleni ja puolitutulleni ynnä muille tämän tekstin lukijoille.

Se, mitä mieltä minä jatkossa olen – mistä tahansa aiheesta – ei ole enää vain mielipiteeni tai ajatukseni, joka on vapaasti kritisoitavissa. Se on kuulkaas osa minun uskomusjärjestelmääni. Kutsutaan sitä vaikka Joukon Totuus ja Tilastoksi.

No niin, nyt olen Intian lain silmissä suojellut tapani ja tottumukseni kaikelta negatiiviselta kirjoittelulta ja kommentoinnilta. Moinen nimittäin voisi loukata tunteitani. Se ei käy.

Tälle päin vittua toteutetulle systeemille on tietysti syynsä. Intiassa kaikenlainen kritiikin antaminen on huono idea. Sitä ei osata eikä haluta käsitellä.

Mehrangarh-linnassa pääsylipun hintaan kuuluu ääniopas. Napit korville ja numeroita painelemaan.

Opaslaitetta palauttaessani virkailija kysyi, mitä mieltä olin kierroksesta.

”Paras opas, joka minulla on Intiassa ollut. Hyvin tuotettu ja mielenkiintoisesti kerrottu”, vastasin.

Mies hymyili tyytyväisenä. Sitten hän kysäisi, olisiko minulla kenties parannusehdotuksia.

”No alussa on vähän turhan paljon linnan hallinnoijan kehumista. Se ei ole erityisen kiinnostavaa”, totesin pienen mietinnän jälkeen.

Hymy hyytyi. Naamavärkki vääntyi irvistykseen.

”Et siis pitänyt oppaasta?”

Ei, en pitänyt. Muuten vain totesin sen olleen paras laatuaan Intiassa.

Samanlainen seremonia oli tarjolla muutaman päivän kamelisafarin päätteeksi, kun aavikolta palanneet hiekkasoturit vastaanottanut myyntitykki uteli, että mitäs tykättiin.

Kehuimme kokonaisuutta pitkään ja laajasti, mutta myös mainitsimme viimeisen päivän jättäneen toivomisen varaa.

Myyntitykki joko suuttui, häpesi tai murjotti, todennäköisesti kaikkea tätä yhtä aikaa.

Kysyin aiheesta yhdeltä intialaiselta, joka vaikutti kaikin puolin varsin avoimelta ja muutakin kuin kotikylänsä navetat nähneeltä. Väitin, että Intiassa kukaan ei osaa ottaa minkäänlaista kritiikkiä vastaan.

”Se on totta ja yksi Intian suuria ongelmia. Kukaan ei halua olla syypää, vastuuta siirrellään. Jos virhe on tapahtunut, kukaan ei myönnä sitä. Tai oikeastaan kukaan ei halua edes kuulla koko virheestä.”

Hän piti tätä erityisen vahingollisena bisneskulttuurin kannalta. Sen enempää yksilö- kuin konsernitasonkaan munauksista ei puhuta. Tällä on tietysti se seuraus, että ongelmia ei myöskään yritetä korjata.

”Meillä on yksinkertaisesti todella huono itsetunto ja olemme siksi äärimmäisen herkkiä moitteille.”

Syyksi tälle hän näki ennen muuta kastijärjestelmän. Intian miljardista hindusta jämpti 26 prosenttia on parempaa väkeä, loput 74 prosenttia ovat enemmän tai vähemmän vähempiarvoisiin tehtäviin tuomittuja. Sosiaalinen liikkuvuus parantuu, mutta on silti edelleen minimaalista.

Tästäkään ongelmasta ei tietysti pintamainintaa enempää sovi puhua.

Koska Intiassa sananvapaus on vain fraasi niin kaduilla kuin toimituksissa, on täkäläinen reaktio terroriteatteriin ollut täysin pääosanesittäjien toiveiden mukainen eli näin ollen myös täysin väärä ja vahingollinen.

Väkivaltaan ja äärimmäiseen konservatismiin uskovaa sekä kaikenlaista moniarvoisuutta ja -äänisyyttä vihaavaan uhkaan ei voi, eikä saa suhtautua pelkäämällä, rajoittamalla ja sulkeutumalla.

Vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat vain sanoja, mutta niiden puolesta kannattaa taistella. Vapautta, veljeyttä ja tasa-arvoa lisäämällä.

One Response

  1. anssku

    Hieno kirjoitus! Olemme reissaajatoverini kanssa lueskelleet tekstejäsi, koska olemme itsekin Intian kävijöitä. Juuri nyt olemme Pondicherryssä ja aikaisemmin olemme kierelleet maata vähän joka kulmilta. Et ole nyt päivittänyt blogiasi pitkään aikaa? Innolla odotamme uutta kirjoitusta! Sinulla on kiintoisia teemoja, tosin sellaista ehdottaisin, että laittaisit aina tekstin alkuun, missä päin olet menossa. Ehkä se ei aina ole tärkeää jos aihe käsittelee koko maata, kuten tämä “kritiikki kirjoituksesi”, mutta muutamien juttujen kohdilla olisin sitä kaivannut. Hyviä hermoja ja tilannekomiikkaa loppu reissuun! 🙂

    Reply

Leave a Reply

Your email address will not be published.