Ylös. Ulos. Aamupala. Tee. Lehtikioski. Durban Square.

Juuri muuta ensimmäisen Nepal-viikkoni aamupäiviin ei sitten olekaan mahtunut.

Olen asettunut.

Mitä pidemmälle tämä Etelä-Aasian taaperrus on edennyt, sitä läheisemmäksi ajatus olemisesta matkustamisen sijaan on kasvanut.

Oleminen ei ole synonyymi löhöilylle. Se tarkoittaa luopumista pakonomaisesta nähtävyyksien kiertämisestä, jatkuvasta säntäilystä ja uusien kokemusten metsästyksestä.

Aika, siitä on matkustaessa etua. Suosittelen. Kun voi lojua kylässä kuin kylässä viikon, pari tai kolmekin, niin kujiin ja ihmisiin tutustuu uudella tavalla.

Yleensä mielipide on sitä positiivisemmaksi, mitä hartaammin samoja lakanoita nuuhkii.

Temppeleitä, palatseja ja linnoja ei samalla tavalla ihastele järkkäri räpsyen, sillä niistä tulee osa reviiriä.

Välillä sitä hätkähtää vuosisatoja paikallaan seisoneiden rakennusten keskellä snäkki kourassa temmeltäessään, miten upea miljöö oikeastaan onkaan.

Sen sijaan, että hukkaisin matkanjärjestäjän taskuun rupioida osallistuakseni kymmenen muun rinkkaselän kanssa elämyspäivään, annan kokemusten tulla luokseni.

Tämä turismi sopii minulle.

Ylevää? Kyllä. Elitististä? Totta kai.

Durban Squaren jokapäiväisessä käytössä olevien temppelien tukipylväisiin nojaten olen viime päivinä nuoleskellut jäätelöä, lukenut kirjaa, kirjoitellut artikkeleita tai ihan vain katsellut ympäröivää ihmisvilinää.

Muutaman rauhoittavan kilometrin päässä Kathmandusta sijaitseva Patan on näennäisesti oma kaupunkinsa, mutta käytännössä Kathmandun hyväosaisten lähiö.

Eliittisairaaloiden, lukemattomien NGO-tukikohtien, suurlähetystöjen sekä näiden makutottumuksia palvelevien kahviloiden ja markettien rinnalla elää kuitenkin myös historiallinen kaupunki täynnä eläviä ja rapistuvia traditioita.

Missään menneisyys ja nykyisyys eivät ole niin konkreettisesti ristiriidassa kuin Durban Squarella. Täällä moderni ja perinteet kohtaavat.

Silmieni edessä avautuu jokseenkin absurdi näky: parinkymmenen metrin päässä huseeraa muutaman tusinan kokoinen kirjava joukko viimeisiin muotikledjuihin pukeutuneita miehiä ja naisia.

Heidän energiansa ja huomionsa on keskittynyt pop-duoon, jonka niukemmin pukeutuneen puoliskon päällä on revityt, puolikkaan reiden peittävät farkkushortsit ja lihatiskihenkisellä kaula-aukolla viimeistelty bling bling, bang bang -t-paita.

Naissolistin eleet ja ilmeet antavat ymmärtää, ja hänen takanaan tanssivien miesten lanteen ymmärtävät antaakin.

Tätä viihdenumeroa seuraa varovasti arvioituna kaksisataapäinen joukko. Jaan heidät kahteen ryhmään.

Haltioituneet teinit ovat selvästi muusikoiden faneja. He ovat saapuneet aivan yhtä räväkästi pukeutuneina seuraamassa esikuviensa uuden mainospläjäyksen kuvauksia.

He kiljuvat, huutavat, itkevät, halaavat, pomppivat ja pyytävät nimikirjoituksia.

Suurin osa yleisöstä on kuitenkin selvästi vanhempia, niitä isäntiä ja emäntiä, jotka ovat kutsuneet näitä kulmia kodikseen vuosikymmenten ajan.

He ovat uteliaita. Muutama vihainenkin katse näkyy siellä täällä, mutta he ovat marginaalissa. Enemmistön kasvoilta paistaa hämmennys ja ihmetys.

Nepal on mielipideilmastoltaan kauttaaltaan konservatiivinen, mutta sillä on pieni, äänekäs ja kasvava, länttä palvova moderni vähemmistönsä.

Minulle modernisaatio, tuo Coca Cola -mainoksilla seiniä värittävä, kännykkätorneilla horisontteja pilaava ja vaatekaappinsa muotiteollisuuden hirveimmillä luomuksilla pahoinpitelevä otus on ristiriitainen olento.

Toisaalta on niin, että mitä enemmän katukuva muistuttaa Halpa Hallin kevätkatalogia, niin sitä rumemmaksi se auttamatta muuttuu.

San Francisco Cricket ’72 -t-paitaan ja valmiiksi kulutettuihin farkkuihin sonnustautunut I Love New York -lippispää ei oikein tahdo istua tanssivaa Shivaa esittävän kaiverruksen viereen.

Paikalliset, eritoten nuoret, näkevät asian toisin. Se ken aamulla pukee ylleen perinteisen nepalilaisasun edustaa köyhyyttä ja takapajuisuutta. Farkut, olivat ne kuinka halvat tahansa, ovat tätä päivää ja hyväosaisuuden merkki.

Niin nepalilaisten kuin intialaisten on tavattoman vaikea ymmärtää, miksi niin monet länsimaiset turistit täyttävät rinkkansa kuteilla, joihin yksikään itseään kunnioittava paikallinen parikymppinen ei aamulla sukeltaisi.

Osaltaan kyse on ihan vain mukavuudesta. Jatkuvasti 25 asteen pohjoispuolella heiluvat lämpötilat kun on miellyttävämpi toivottaa tervetulleiksi löysissä kalastajahousuissa kuin pillifarkuissa. Eivätkä ne painakaan rinkassa niin paljoa.

Rehellisyyden nimissä kyse on kuitenkin myös reppureissaajien ryhmähengen luomisesta, roolipelaamisesta.

Identiteetistä.

Aika harva samoja hamppupaitoja kotikulmillaan kuitenkaan viitsii pitää. Suomessa alibabahousu-kelejä on tietysti tarjolla lähinnä saunassa, mutta kyllä täältä lämpöisiäkin neo-hippikuteita löytyy niitä kaipaaville.

Nyrkkipyykin kuluttama univormu kertoo tien päällä vietetyistä päivistä, kokemuksesta.

Vaatteilla tunnistetaan väriä: me ei olla noita (pakettimatkaajia), vaan me ollaan itsenäisiä, kaikki paikat kiertäviä sivuteiden faaraoita.

Erästä kotimaista sketsiä lainaten reppureissausidentiteetin koomisuuden voi summata näin: oman mummon tarinoita kuunnellaan lähinnä säälinsekaisin tuntein, mutta ulkomailla ollessa samat höpinät ovatkin yhtäkkiä korvaamaton kulttuurikokemus.

Ja minä, perkele, olen osa tuota kulttuurikokemuksia keräävää laumaa. Mielelläni.

Eipä sillä. Vaikka sähkötolpaton taajama silmiä miellyttääkin, niin on myönnettävä, että modernia pusakkaa ylleen vetäneen Nepal-teiniarmadan käytös on joiltain osin selvästi miellyttävämpää seurattavaa kuin heidän vanhempiensa edesottamukset.

Niin fotogeenisiä kuin rivissä tönöttävät ukot ja perheensä hengellisen hyvinvoinnin väritahnalla varmistavat leidit ovatkin, niin se kapina, jolla nuoriso sukupuolten välistä kanssakäymistä uudistaa, lämmittää.

Pukuihin sonnustautuneet pojat ja tytöt syleilevät, kävelevät käsikkäin ja kikattavat vapautuneesti temppelien keskellä ilman pienintäkään huolta siitä, kuka tai ketkä heidät näkevät.

Se on, arvoisa juhlayleisö, Intian kylissä ja pikkukaupungeissa viimeisen vuoden viettäneelle silmäparille miellyttävä näky.

Aina modernin ja tradition törmäys ei tosin ole mieltä ylentävää katseltavaa.

Lähtiessäni Durban Squarelta kohti momo-lounasta, seuraan sivusilmällä kun päivittäistä rukoustaan jumalille lausuva läpiryppyinen mummo ajetaan kädestä pitäen pois musiikkivideon kuvausten tieltä.

Vanha rouva ei näytä närkästyneeltä, vaan läpeensä hämmästyneeltä. Hän ei selvästikään ymmärrä, mitä on tapahtumassa.

Kun mummo on talutettu syrjään, huutaa ohjaaja tanssijat liikkeelle. Lannevatkaajat sheikkaavat hiuksiaan heiluttelen alas samat raput, joita pitkin turvamies juuri saattoi rukoilevan vanhuksen.

Menneisyydestä halutaan lavasteet, ei ihmisiä.

 

Leave a Reply

Your email address will not be published.