Rinkka on kevyt, mies ylväs ja askel kantaa kuin Nepalin turistibyroon villeimmissä mainosvideoissa.

Vaellan jakkeja väistellen kohti maailman korkeimmaksi tituleeratun nyppylän, Mount Everestin, perusleiriä.

Kivikasojen takaa välkkyvä, kusenkeltaisilla teltoilla täytetty Everest Base Camp on nimellisesti tämän kävelyurakan päätepysäkki.

Monille oppaille, kiipeäjille ja sherpoille perusleiri on kuitenkin vain lähtöviiva. Täältä, 5380 metrin korkeudesta, alkaa iltapäivätepastelu kohti Mount Everestin 8848 metrin lakipistettä.

Kiipeilijöitä on lähes joka vuosi aiempaa enemmän. Ohjekirjan mukaan Everestin huipulle rynnätään toukokuussa. Sesonki on lyhyt, sillä onnistunut nousu vaatii yleensä optimaalista keliä.

Teknisesti Everest ei ole poikkeuksellisen haastava tai edes erityisen vaarallinen kavuttava. Esimerkiksi Pakistanin auringosta nauttiva K2 tai niin ikään Nepalin katalogiin kuuluva Annapurna tappavat huomattavasti tiheämmin kuin Everest.

Nyt, huhtikuun kuudentena päivänä, telttakylää osittain vasta pystytetään: paskahuussit nousevat ja joka päivä sadat kantajat ja sarvipäiset juhdat kärräävät viiden kilometrin korkeuteen kaikkea mahdollista peltilevyistä tuoreisiin vihanneksiin.

Suurin osa 8848 metriin himoavista kiipeilijöistä maksaa reissustaan useita kymmeniä tuhansia euroja. Monet heistä eivät ole alan ammattilaisia, vaan heidän polkunsa Kiinan ja Nepalin rajamäelle pehmustetaan muiden tekemällä työllä.

Toisaalta, moni huippukiipeilijäkin turvautuu maksureissuihin: rahalla ostetaan ennen kaikkea logistiikka, joka turvaa ruuan, teltat ja huollon.

Kaikki eivät kuitenkaan selviä reissusta hengissä. Käytännössä joka vuosi joku kiipeilyurakan aloittaneista lopettaa sen ilman pulssia.

Tyypillinen kuollut ei ole länsimainen porho, vaan etniseltä luokitukseltaan sherpa. Nepalilaisia korkean ilmanalan asiantuntijoita palkataan muun muassa pystyttämään perusleirit, virittämään kulkureitti Khumbun jäävyörymän läpi ja asentamaan köysiradat.

Sherpat viettävät merkittävästi enemmän aikaa vaarallisiksi luokiteltavilla alueilla kuin niin sanotut varsinaiset kiipeäjät, joten heitä myös menehtyy taajempaan.

Everestin perusleirissä on myyttinen tunnelma. Tämä on kulttuurikohde, jonne ei tulla unohtumattomien vuoristonäkymien vuoksi, vaan pikemminkin aistimaan monien tarinoiden alkupisteen tunnelmaa.

Miltä se maailman korkein vuori, myyttinen ja maaginen Mount Everest sitten näyttää perusleiristä katsottuna? No, jos ei tiedä mitä etsii, niin ei sitä oikeastaan edes näe.

Paljastavampaa visiota on tarjolla läheisiltä nyppylöiltä, joista helpoiten kavuttavissa on Kala Patthar (5545m)

Eli otetaanpa uusiksi: miltä se maailman korkein vuori, myyttinen ja maaginen Mount Everest sitten näyttää Kala Pattharilta katsottuna? No, ristimme sen trekkitoverini kanssa ”Rumaksi Mustaksi Kiveksi”.

Totuus on, että kukaan, ei kukaan, vaeltaisi yhtään mihinkään katsomaan kyseistä tympeän puoleista kivikasaa, jos sen nimi ei sattuisi olemaan Mount Everest ja korkeus merenpinnasta pyöreät 8848 metriä.

Mount Everest on vuorenhuippujen Delhi. Sitä käydään tervehtimässä vain, koska sillä sattuu olemaan statusta. Everestillä on pituutta, kun taas Delhi voi tituleerata itseään rapiat miljardi ihmistä nielaisseen valtiontapaisen lafkan pääkaupungiksi.

Ruman Mustan Kiven tympeyttä korostaa sen ympäristö. Parttiarallaa 360 asteen piruetti tarjoaa toinen toistaan fotogeenisempiä näköaloja lukemattomille 6000–8000 metrin nyppylöille.

Mt. Everest on kuin minä Brad Pittin ja George Clooneyn välissä.

Katsoessani Khumbun jäävyörymän sulavan naisellisia muotoja mieleeni vierivät Jon Krakauerin modernin klassikon Into Thin Airin riipivä selonteko vuoden 1996 Everest-kiipeilykaudesta.

Tuolloin Ruman Mustan Kiven rinteillä kuoli kahdeksan kiipeilijää.

Harva heistä oli sankari. Miehet ja naiset kuolivat pääosin virhearvioiden vuoksi. Liki jokainen kuollut kiipeilijä saavutti määränpäänsä, 8848 metrin huipun. He menehtyvät paluumatkalla, koska saavuttivat lakipisteen joko liian myöhään tai olivat vetäneet itsensä piippuun nousun aikana.

Minun paluumatkani Everest Base Campilta majatalon sänkyyn on hitusen helpompi. Askel liitää ja kamera käy.

Kolme viikkoa myöhemmin Everestin perusleiri hautautuu lumivyöryn alle.

Huhtikuun 25. päivänä Kello 11:56 perusleirin ympäristössä ja Everestin rinteillä oli eri arvioiden mukaan 700–1000 sherpaa, kiipeilijää, opasta ja kaltaistani vaeltajaa, jotka voitonriemuisina poseerasivat Everest Base Camp 2015 -kiven ympärillä.

Kaikki eivät ehtineet pakoon, vaan yhdeksäntoista ihmistä kuoli paetessaan valkoista viikatemiestä.

Vuoden 2015 kiipeilykausi oli toinen peräkkäinen, kun liete suhahti tuulettimeen. Viime vuonna kuusitoista sherpaa kuoli lumivyöryssä ennen kuin Everestin kiipeilykausi ehti edes startata.

Tuolla tapaturmalla oli kuitenkin alueellisesti hyvin rajattu ja demografisesti marginaalinen kohderyhmä. Kaikki kuolleet olivat nepalilaisia, joten katastrofi pysyi henkisesti kaukana.

Ulkomaalaisetkin kiipeilijät ovat omassa kuplassaan eläviä otuksia, jotka ovat (toivottavasti) hyväksyneet elämäntapansa mukanaan tuomat riskit. Heidän kohtalonsa eivät kummemmin muuta meidän, tavallisten matkailijoiden reissuplänejä.

Lisäksi vuorilla sattuvat lumivyöryt koskettavat maantieteellisesti hyvin tarkasti rajattua aluetta, eikä tavallisten turistien tarvitse niistä yleensä sen kummemmin huolestua.

Huhtikuun 25. päivänä sattunut maanjäristys ja sitä seuranneet lumivyöryt olivat kuitenkin tyystin toisenlainen kauhistus Nepalin turismikoneistolle.

Maanjäristys vaurioitti vakavasti kolmea Nepalin kuudesta tärkeimmästä matkakohteesta. Sekä nepalilaisissa että ulkomaisissa medioissa onkin taajaan arvuuteltu, kuinka pitkään tällä tehottomuuden mallimaalla kestää fiksata maanjäristysten aiheuttamat vahingot.

Kun tämän yhä akuutin katastrofin päälle lätkäistään vielä Annapurna Circuit -vaelluksen alueelle viime vuonna osunut lumivyöryjen sarja (43 ruumispusseissa, 50 yhä hukassa), en kadehdi sitä tyyppiä, jonka tehtävänä on keksiä Nepalin turismislogan vuodelle 2016.

Matkailu on Nepalin suurin teollisuudenala. Täkäläisistä miehistä ja naisista seitsemän prosenttia elää turismista.

Yhteensä ”historiallisesti merkittäviksi” luokiteltuja rakennuksia on enemmän tai vähemmän maan tasalla 283. Jokainen Nepalin kolmesta muinaisesta kuningaskunnasta – Kathmandu, Bhaktapur ja Patan – on kärsinyt merkittäviä vahinkoja.

Maanjäristyksen jälkeisinä päivinä valta-osa Nepalissa olleista turisteista joko pakeni järistyksen vaikutusalueen ulkopuolella olleeseen Pokharaan tai suuntasi ensimmäisellä kaksisiipisellä kohti kotia.

Satoja ihmishenkiä ja lukuisia rakennuksia menettäneessä Bhaktapurissa ei tällä hetkellä juuri valkoisia turpavärkkejä näy.

Kevään Nepalin lomat on laajalti peruttu, joten ulkomaanapu tulee lahjoitusten, ei kulutuksen muodossa.

Seuraavaksi kalenterista käännetään esille monsuunikuukaudet, ja silloin turismiapparaatti on perinteisesti vetänyt koivet suoraksi ja hypännyt sateenvarjon alle riippumattoon.

Vielä nyt loka-marraskuulle sijoittuvan turismin huippukauden varaustilanne näyttää hyvältä. Paikalliset reissumeklarit kuitenkin uskovat ison osan varauksista peruuntuvan lähiviikkoina.

Reissut perutaan, koska potentiaaliset matkaajat pelkäävät uusia järistyksiä. Turhaan.

Jälkijäristykset eivät realistisesti arvioiden kestä kovinkaan montaa viikkoa. Niiden jälkeen Nepaliin on todennäköisyyslaskentaan nojaten turvallisempaa reissata kuin ennen 7.8 asteisen pommin tipahtamista, sillä suurjäristystä on osattu odottaa jo pitkään. Nyt kun sellainen saatiin, mennee seuraavaan isoon paukkuun todennäköisesti varsin pitkään.

On toki myös aiheellista epäillä, saako Nepalin hyvinäkin aikoina takkuileva infrastruktuuri hoidettua temppelit ja vaellusreitit kuntoon ennen lokakuun alkua.

Piakkoin alkava monsuunikausi hankaloittaa uudelleenrakennustaakkaa. Eritoten Langtangin ja Everestin seutujen korjaustyöt vaikeutuvat merkittävästi. Tiptop-kunnossaankin ollessaan kävelytiet kun ovat monin paikoin kivisiä ja mutaisia.

Juuri näiden trekkausvaltateiden kuntoon saattaminen on kuitenkin elintärkeää Nepalin turismiteollisuudelle, sillä jos Everestin perusleirille ei ole mahdollista käpöstellä, jää moni viisumi hankkimatta.

Jos turistit eivät vaella Kala Patthariin, Gokyo Riihin ja Kyanjimiin totutuin lukumäärin viimeistään vuoden kuluttua, näkevät monet tällä hetkellä kodittomat nepalilaiset nälkää pitkään.

Trekkireittien varrella asuvien ihmisten tulevaisuus on kuitenkin paljon valoisampi kuin niiden lukemattomien, turisteille mitäänsanomattomien vuoristokylien asukkaiden, joiden kodit ovat yhtä lailla vain pölyäviä kivikasoja.

Everestin perusleirille vievän kujan varrella Dal Bhatia ja kovaa patjaa tyrkyttävät kylät saavat tarvitsemansa avun ja tuen nopeammin kuin monet muut rauniopitäjät. Nepalin kansantalous vaatii sitä.

Leave a Reply

Your email address will not be published.